Nartun astutuksesta pentujen luovutukseen
suomenajokoira,pentuja,metsästys,ajokokeet,SAJ,kennelit
Lissu 2vrk ennen pentumista keväällä 1995.
Koiranomistajat kääntyvät usein eläinlääkärin puoleen astutukseen, kantoaikaan ja penikoimiseen liittyvissä pulmissa. Niin vasta-alkajalle kuin kokeneelle kasvattajallekin voi syntyä ongelmatilanteita ennen kuin pennut on onnellisesti luovutettu uusille omistajille. Tässä kirjoituksessa on pyrkimyksenä käsitellä aihetta lähinna nartun omistajan kannalta.
Astutus
Tästähän se kaikki alkaa...
Tavallisesti narttu on kiimassa kaksi kertaa vuodessa ensimmäisen kiiman ilmaantuessa tavallisimmin n. 6-10 kk:n iässä. Mielestäni narttu pitäisi pennuttaa luonnollisesti rodun jalostukselliset näkökohdat ja koiran käyttöominaisuudet huomioiden viimeistään n. 3-4 vuoden iässä, sillä synnytysvaikeudet näyttävät selvästi lisääntyvän iäkkäillä ensisynnyttäjillä. Penikoimisen ylärajana voidaan pitää 8-10 v. yksilöstä riippuen.
Nartun kiima jaetaan esikiimaan, kiimaan ja jälkikiimaan. Esikiiman aikana ulkosynnyttimet turpoavat ja verensekainen punainen vuoto alkaa. Varsinaisen kiiman aikana vuoto hieman heikkenee ja muuttuu kirkkaammaksi ja narttu alkaa kiinnostua uroksesta. Tarhassa pidetyillä nartuilla sekä nartuilla joilla kiimavuoto on vähäistä, kiiman alun huomaaminen voi olla vaikeaa. Joskus voi auttaa vaalean kankaan tms. asettaminen nartun nukkuma-alustalle "tiputtamisen" havaitsemiseksi arvioituna aikana n. 5-6 kk edellisen kiiman päätymisestä. Paras astutusasika on yleensä 11 vrk:n kuluttua esikiimaoireiden ilmaannuttua. Kuitenkin nyrkkisääntönä voidaan pitää; astuta narttu silloin, kun se parhaiten hyväksyy uroksen. Yleensä yksi astutus oikeaan aikaan riittää. Useampi astutus voi tutkimusten mukaan antaa paremman tiinehtymistuloksen. Jos narttu astutetaan useammin kuin kerran, olisi se tapahduttava 2 vrk:n välein, esim. 11. ja 13. vrk:lla. Tämä ei kuitenkaan ole suositeltava yleiseksi käytännöksi siitosurosten tarpeettoman rasittamisen välttämiseksi. Ennen pitkälle astutusmatkalle lähtöä olisi hyvä tarkistaa nartun vastaanottavuus jollakin uroksella, ja lisäksi astutusuroksen omistajan kanssa on hyvä sopia etukäteen riittävän hyvissä ajoin päällekkäisten asutusten välttämiseksi. astutuspaikaksi valitaan rauhallinen paikka, joka ei ole liukas. Kokematonta urosta voidaan auttaa ja vastustelevan nartun omistan on syytä hallita koiransa ja huolehtia ainakin siitä, ettei narttu pääse puremaan urosta, sillä tällöin uros voi menettää kokonaan mielenkiintonsa narttuun. Ennen astuttamisen aloittamista narttu on myös hyvä ulkoiluttaa ja antaa sen tutustua "hääympäristöönsä".
Astutuksen epäonnistututtua syystä tai toisesta voi nartun omistaja ryhtyä etsimään vikaa uroksesta ja päinvastoin. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että joillakin kiiman ehkäisyhoitoa saaneilla nartuilla voi kulua 1-2 vuotta ennen seuraavaa voimakasta kiimaa. Yllättävän paljon on myös narttuja, jotka kevätkiimaan astutettaessa ovat jääneet jatkuvasti tyhjiksi ja tulleet kantaviksi ensimmäiseen syyskiimaan astutettaessa. Vastaavasti uroksella kapasiteetti iän myötä laskee, mikä olisi huomioitava astutustiheyttä arvioitaessa.
Joissakin tapauksissa eläinlääkäri voi suorittaa keinosiemennyksen, jolloin tiinehtymisprosentti on n. 50 % sen ollessa n. 80 % normaalissa astutuksessa. Keinosiemennykseen ryhdyttäessä on otettava tarkoin huomioon rodunjalostukselliset näkökohdat. Halutonta ja huonosti astuvaa urosta ei pitäisi käyttää jalostukseen, ja yleensä keinosiemennykseen turvaudutaankin tilanteissa, joissa narttu ei hyväksy urosta tai nartuilla, joilla kiinnijäämistä ei astutuksessa syystä tai toisesta tapahdu.
Usein eläinlääkäriltä tiedustellaan erilaisten kiima- tai tiinehtyvyyshäiriöiden hoitomahdollisuuksista. Valitettavasti on todettava, ettei koiran erikoislaatuisesta lisääntymisfysiologiasta johtuen esim. suurten kotieläinten hormonihoitoihin verrattavia rutiinitoimenpiteitä ole. Tiettyjä hormonivalmisteita on käytetty esim. kiimattomilla, heikkokiimaisilla ja tyhjäksi jääneillä nartuilla, mutta myös tällöin on otettava jalostusnäkökohdat huomioon ja em. hoitotoimenpiteet tulevat kysymykseen lähinnä jo penikoineilla nartuilla.
Kanto- ja imetysaika
Kantoaikana narttu ja kehittyvät sikiöt tarvitsevat runsaasti ravintoa. Pelkistetysti voidaan sanoa, että kantoaikana nartun ravinnontarve on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Lisäravinto on myös tärkeää emän valmistuessa synnytyksen ja imettämisen tuomia rasituksia varten. Lisäksi valkuaisen (lihan, kalan, elimien, koiranmakkaran) määrää olisi hyvä lisätä kantavan nartun aterioihin. Kantoajan lopulla ravinnon määrää on kuitenkin vähennettävä sikiöiden vaatiessa yhä suuremman tilan. Erittäin tärkeää on, ettei narttua päästetä ylilihavaksi, koska tällöin synnytysvaikeuksien riski selvästi kasvaa. Liiaksi ei voi myöskään korostaa liikunnan merkitystä. Kantavan nartun on saatava riittävästi liikuntaa, että se säilyttäisi jäntevyytensä. Samalla vältytään liialta lihomiselta ja synnytyksessä tarvittavat vatsalihakset pysyvät kunnossa.
Sikiöiden tukikudosten kehittyessä on tärkeää, että nartun kivennäis- ja vitamiinitarpeista huolehditaan. Lisäksi kalsiumia tarvitaan mm. synnytyksessä. Lisäkivennäisen narttu saa esim. seoksesta (Dogkal) jossa on 45 % luujauhoa ja 45 % luonnonliitua ja 10 % maitokalkkia. Annostus on n. 0,5 g elopainokiloa kohden vuorokaudessa. Jollei narttu olisikaan kantava, ei tästä juuri koidu haittaa, sillä esim. valtaosa ylimääräisestä kalkista poistuu elimistöstä luonnollista tietä. Ylettömiä määriä kivennäisiä ei nartulle kuitenkaan pidä syöttää, sillä joissakin tapauksissa voi olla seurauksena ummetusta. Jos tälläista ilmenee, voidaan nartulle antaa esim. pieniä määriä parafiiniöljyä tai maitoa. Vitamiinit narttu saa kätevästi kalanmaksaöljystä; annostus keskikokoiselle koiralle 2-3 teelusikallista 3 kertaa viikossa (ajokoiran koko). Loishäädöstä on luonnollisesti huolehdittava ja usein narttu madotetaankin jo ennen astutusta.
Imetysaikana nartun valkuaisen, kivennäisten ja vitamiinien saanti on edelleen turvattava. Nestettä, esim. puhdasta vettä,imettävällä nartulla on oltava vapaasti saatavilla, sillä tuottaahan se suuria määriä pennuille elintärkeää emänmaitoa. Joskus näkee juotettavan imettävälle nartulle suuria määriä maitoa. Kuitenkin maidon sisältämä kalkkimäärä ei yksin riiitä tyydyttämään lisäääntynyttä tarvetta, ja lisäksi runsas maito ei monelle koiralle sovi. Maidon osuus ei saisi ylittää 5 %:a ravinnon määrästä.
Poikkeavissa tilanteissa, esim. kun pentujen lukumäärä on pieni, voi maitoa muodostua liikaa. Tällöin nartun saamaa nestemäärää voidaan tilapäisesti vähentää, jolloin maidontuotanto nopeasti laskee. Jos pennuilla ilmenee ylensyönnin seurauksena ilmavaivoja, voidaan nartulle antaa 1-2 teelusikallista ruokasoodaa muutamina päivinä.
Usein nartun omistajaa askarruttaa kysymys, onko narttu tiine vai ei. Tällöin tarkistus voidaan suorittaa vaarattomasti röntgenkuvauksella n. 40:stä tiineysvuorokaudesta lähtien. Röntgenkuvauksella saadaan myös selvyys tilanteessa, jossa synnyttävän nartun työntöpoltot ovat loppuneet ja omistaja epäilee pentujen jääneen syntymättä. Viime aikoina ovat yleistyneet mm. eläinlääkäriasemilla suoritetut ultraäänitutkimukset, jossa nartun kantavuus voidaan todeta jo kolmesta viikosta lähtien.
Penikoiminen
Ensimmäiset tiinehtymisen merkit ovat havaittavissa yleensä n. 4 viikon kuluttua astutuksesta: maitorauhaset alkavat kasvaa ja mahanpohja alkaa laajentua. Ensikertalainen narttu synnyttää keskim. 60 vrk:n ja aikaisemmin penikoinut 63 vrk:n kuluttua astutuksesta. Mielestäni eläinlääkärin puoleen olisi syytä kääntyä tilanteen selvittämiseksi viimeistään silloin, kun narttu on kantanut 2-3 vrk yli normaalin ajan, ts. 65-66 vrk vanhalla nartulla. Tällöin pennut voivat alkaa kärsiä hapen puutteesta synnytyksen yhä viivästyessä. Synnytyksen lähestyessä nartulta olisi syytä mitata lämpö muutaman vuorokauden aikana 3-4 kertaa päivässä. Lämpötila (suomenajokoiralla normaali ruumiinlämpö peräsuolesta mitattuna 38-38,5 astetta) laskee 1-2 vrk ennen synnytystä n. asteen ja nousee takaisin normaaliksi ennen synnytyksen alkamista. Lämmön mittaamista on syytä jatkaa myös muutamina vuorokausina penikoimisen jälkeen mahdollisten kohtutulehdusten ja muiden lämmön nousua aiheuttavien häiriöiden varalta.
Synnytys voidaan jakaa avautumis-, ulostyöntö- ja jälkeisvaiheeseen. Avautumisvaiheen keskim. 8-10 h aikana lämpötila nousee normaaliksi. Narttu tekee pesää ja usein läähättää ajoittain. Avautumisvaihetta seuraa 8-16 h kestävä ulostyöntövaihe keston vaihdellessa nartun iästä, fyysisestä kunnosta, ravitsemustilasta ja pentujen lukumäärästä johtuen. Pääsääntönä voidaan pitää: jos ensimmäinen pentu ei ole syntynyt ennen kuin kaksi kertaa avautumiseen mennyt aika (n. 16 h) on kulunut, on syytä kääntyä eläinlääkärin puoleen.
Jälkeisvaiheen keskim. 8 h aikana narttu on syytä ulkoiluttaa. Jälkeiset seuraavat normaalisti jokaista pentua ja narttu saa syödä ne. Jos pentuja on paljon, on syytä rajoittaa jälkeisten syöntiä ripulivaaran vuoksi.
Yleisimpiä synnytyshäiriöitä ovat puutteellinen avautuminen, puutteelliset työntöpoltot, työntöpolttojen loppuminen, synnytysteihin jäänyt pentu tai jälkeisten jääminen. Eläinlääkärin apuun olisi turvauduttava riittävän hyvissä ajoin synnytyshäiriöissä. Tapauksesta riippuen eläinlääkäri voi antaa lääkehoitoa mm. synnytyksen käynnistämiseksi sekä työntöpolttojen aloittamiseksi tai vahvistamiseksi. Vaikeissa tapauksissa riittävän hyvissä ajoin suoritettu keisarinleikkaus on usein paras vaihtoehto emän ja pentujen pelastamiseksi etenkin kun pentujen lukumäärä on pieni (1-3 kpl).
Pikkupentujen hoito
...ja tässä tulos.
Jos penikoiminen on sujunut onnellisesti ja narttu on hyväkuntoinen, eikä pentujen lukumäärä ole liian suuri, emä huolehtii pennuistaan yleensä n. 3 viikon ikään asti. Tässä iässä aloitetaan lisäruuan antaminen. Tutkimusten mukaan luutuminen on pennuilla voimakkainta juuri 8 ensimmäisen elinviikon aikana ja myös seuraavat 8 viikkoa ovat voimakkaan luunmuodostuksen aikaa. Tällöin vain riittävästi valkuaista ja rasvaa sisältävä lisäravinto kivennäisillä ja vitamiineilla tasapainotettuna takaa luuston ja lihaksiston tasaisen kehityksen. Pelkät maito ja puuro sekä muille eläimille tarkoitetut rehut eivät riitä. Näyttääkin siltä, että pentujen lisäruokinnassa esiintyy vielä tänä päivänä puutteita, eikä perimän suomaa rakennetta aina saavuteta.
Lisäruokinta voidaan aloittaa esim. antamalla pennulle kokomaitoon keitettyä velliä, johon lisätään keitetty kananmunan keltuainen puolta litraa kohden ja vaikkapa hieman hunajaa makua parantamaan. Vähitellen seokseen lisätään esim. jauhettua lihaa ja keitettyä kalaa sekä ravintotarpeen yhä lisääntyessä esim. leipää ja puuroa. Valkuaisen (esim. lihan ja kalan) määrä saisi olla pennun ravinnossa lähes puolet päivittäisestä annoksesta 3- 5 viikon iässä, jonka jälkeen valkuaisen määrää tasaisesti lasketaan siten, että se luovutusiässä on noin 1/4 ravinnon määrästä. Rasvan osuus saisi olla tällöin n. 15 %.
Esim. rasvaisessa lihassa em. ravintoainetta on luonnollisessa muodossa. Pikkupentujen täysrehuja ja kuivamuonaa käytettäessä pentuja on syytä ryhtyä totuttamaan rehuihin jo lisäruokinnan alkaessa. Täysrehun määrää lisätään siten, että sen osuus on puolet ravinnosta 5-8 viikon iässä ja 2/3 9 viikosta aina puoleen vuoteen saakka. Täysrehun etuna on se, että uusi omistaja voi jatkaa ruokintaa samalla rehulla ja tavallisia siirtymävaiheen ongelmia ei synny.
Pentujen kasvaessa on myös tärkeää, että ne saavat riittävästi kivennäisiä ja vitamiineja. Arvioitu kalsiumintarve on 0,5 g päivässä painokiloa kohden. Kätevästi kivennäiset saadaan aikaisemmin mainitusta Dogkal-seoksesta. Tätä seosta aletaan antaa pennuille heti lisäruokinnan alkaessa, ts. 3 viikon iästä lähtien. Tarvittava määrä lasketaan kulloinkin pentujen yhteispainon mukaan ja se on 0,5 g seosta painokiloa kohden vuorokaudessa.
Lisäravintoa pennuille annettaessa päivittäisten ruokintakertojen lukumäärä voidaan karkeasti arvioida siten, että kun se aloitettaessa on 5-6 kertaa päivässä, on se luovutusiässä 4 kertaa päivässä. Liiallinen ruokamäärä on myös haitallinen pikkupennuille. Kasvattajan olisikin syytä tarkkailla pentuja jatkuvasti, eikä päästää jotakin ahmattia lihomaan liiaksi muiden kustannuksella. Huonokarvainen, lihava ja roikkumahainen pentu on usein merkkinä väärästä ravinnon määrästä ja koostumuksesta ja kenties madotuksen laiminlyönnistä. Madotus olisikin syytä suorittaa pikkupentuaikana kahdesti, esim. 4 ja 6 viikon iässä. Luovutusiässä olevan pennun tulisi olla kiiltäväkarvainen, kiinteälihaksinen, liikkuva ja vilkas olemukseltaan.
Pentujen luovutus
6 viikkoisia Honkapurolaisia vm.1996.
Pentuja luovuttaessaan kasvattajan velvollisuus on muiden hoito-ohjeiden ohella antaa ostajalle pennun ruokintaohjeet. Luovutushetken ruokinta ja lisäkivennäisten sekä vitamiinien anto on syytä selvittää. Vitaminoitujen koiranrehujen ja erilaisten vitamiinivalmisteiden samanaikaisen annon seurauksena tämän päivän ongelmana on pikemminkin vitamiinien yliannostus kuin niiden puute. Tavanomaisessa ruokinnassa riittää vitamiinilähteeksi tavallinen kalanmaksaöljy, jota kasvavalle suomenajokoiran pennulle annetaan 1 tlk kolme kertaa viikossa talvikuukausina (marras-maaliskuu). Kalkkiseosta ja kalanmaksaöljyä on pennuille hyvä antaa 6-9 kk:n ikään saakka pennun kasvusta ja kehityksestä riippuen.
Luovutuksen yhteydessä on myös annettava ohjeet rokotuksista ja madotuksesta. Mielestäni olisi tärkeää suojata pennut myös parvo-virusripulitartunnalta, jota esiintyy ajoittain vakavanakin epidemiana eri puolilla maatamme. Säännöllisestä madotuksesta on pennun uudelle omistajalle myös syytä mainita. Madotus on syytä suorittaa vähintään kaksi kertaa vuodessa.
Lähde: eläinlääkäri E.Suhosen kirjoitus Ajokoiramies-lehdessä 1/86.
Sivu päivitetty 22.10.1997
